Taavetin vuojenpää

Eletään 1960-luvun puoliväliä rauhallisessa maalaisidyllissä. Vanhaemäntä Saima on huolissaan pojastaan Taavetista, joka on ehtinyt jo miehenikään, lähes kuusikymmentävuotiaaksi, ilman morsianta. No – onko tuo nyt ihmekään? Onhan Taavetti suorasanaisesti ilmoittanut, ettei ala emäntää taloon kyliltä etsimään ja että hänet löytää kotoaan, jos kiinnostaa… Raviurheiluun hurahtanutta aikamiespoikaa itseään näyttävät kiinnostavan enemmän kylmäveristen hevosten yhteislähdöt kuin kuumaveriset naiset. ”Pitkään on ooteltu, eikä kettään näy”, tuskailee Saima Taavetin saamattomuutta ja päättää lopulta ottaa ohjat omiin käsiinsä. Mustaksi sakkautunut vitaalivesi Taavetin suonissa on saatava pärskähtelemään – keinolla millä hyvänsä. Saima ilmoittaa talonväelle, että Taavetille järjestetään suureelliset syntymäpäivät: vuojenpääjuhlat, joista puhutaan jälkikäteen pitkään. Saiman mielikuvissa juhlissa ei kitsastella, ja Taavetti pitää niissä puheen, jollaista ei ole ennen kuultu. Siinä mainitaan kaikki erinomainen sekä talosta että talonväestä. Pian kuitenkin huomataan, ettei Taavetti ole varsinainen kynäniekka – eikä kaiketi puhujakaan. Piinallisen hitaasti täyttyvät sodanaikaisen muistivihon rivit, kun pitää miettiä, miten Jumalan nimi kirjoitetaan: pienellä vai suurella puustaimella? Entä olivatko ne ensimmäiset henkselit punaiset vai retliinit? Ja mikä onkaan tuo lämmin nuoruusmuisto, joka ei jätä kirjoittajaa rauhaan…